Ajoimme Norjaan Kilpisjärven kautta ajatuksenamme piipahtaa Senjan-saarella. Mutta kuten usein matkoilla käy, suunnitelmat muuttuvat ja päädyimmekin Lofooteille. Pohdimme, että nyt jos koskaan: alkukesä olisi hyvä aika vierailla siellä, kun turistivirrat eivät olisi vielä pahimmillaan. Väkeä riitti nytkin, mutta mahduimme joukkoon. Katso Amanda Kareenkosken video miekkavalaista ja dronekuvaa Lofoottien kauneudesta.

Matkaa Kilpisjärveltä Lofoottien alkuun kertyy noin 350 kilometriä, mutta ajamiseen kului reilusti enemmän kuin normaalisti saman matkan taittamiseen menisi, yli 7 tuntia.

Norjan mutkaiset, kapeat tiet kiemurtelevat vuorten ja vuonojen lomassa, ja etenkin matkailuautolla kulkiessa vauhti pysyy maltillisena.

Onneksi tienvarsilta löytyi hyvin levikkeitä, joissa kiireisemmät pääsivät ohitse.

Taustapeliin vilkuilu kannattaa, jotta voi olla kohtelias tienkäyttäjä ja antaa nopeampien sujahtaa ohi.

Ruuhkaa – puskaparkki pelasti

Ensimmäiseksi yöpymispaikaksi Lofootteja ennen olimme katsoneet satamassa sijaitsevan matkailuautoalueen Lødingen Bobilarcamp, jossa olisi sähköä, vettä ja mahdollisuus tyhjentää kemssa eli kemiallinen wc-tankki.

Mutta jo ensi silmäyksellä kävi selväksi, että Lofoottien viehätysvoima ei ole mikään salaisuus: moni oli kuullut kutsun ja saapunut paikalle. Emme mahtuneet joukkoon, joten jatkoimme matkaa.

Paikka oli aivan täynnä, sillä Lofootit houkuttelevat turisteja.

Tarkistimme Gullesfjordebotnin leirintäalueen Lofoottien laitamilla, mutta sielläkään ei ollut tilaa – rakentaminen oli kuulemma kesken, vaikka siitä ei ollut verkkosivuilla mitään tietoa.

Päädyimme lopulta levähtämään yön yli tien vieressä olevalla levähdyspaikalla. Se ei ollut lainkaan hullumpi vaihtoehto: vuorten sylissä, pienen puron vierellä yö oli hiljainen ja raikas.

Ja mikä parasta, levähdyspaikalla oli roska-astia, joka oli tarkoitettu vain reissaajien käyttöön.

Siinä se on: turkoosi meri ja valkoinen hiekka

Seuraavana aamuna matka jatkui. Tunnelit ovat oleellinen osa Lofoottien tieverkostoa, ja heti aamutuimaan sukelsimme kuusi kilometriä pitkän tunneliin.

Punaiset kalastajakylät lepäsivät veden äärellä kuin postikortissa.

Maisemat alkoivat muuttua juuri niin mykistäviksi kuin kuvat lupaavat: vuortenhuiput olivat vielä lumessa, meri kimmelsi turkoosina ja punaiset kalastajakylät lepäsivät veden äärellä kuin postikortissa.

Lofootit (norjaksi Lofoten) on saariryhmä Norjan pohjoisosassa, napapiirin yläpuolella. Saarilla on pitkä historia kalastuskeskuksena, ja erityisesti turskanpyynti on ollut merkittävä osa Lofoottien elämää; kalan kuivatukseen tarkoitettuja rakennelmia näkyykin monin paikoin.

Aloimme pohtia, missä kuivattua kalaa edes käytetään.

Nykyään Lofootit tunnetaan upeasta luonnostaan, vaelluksista ja valokuvauksellisista maisemista. Ja turismista. Moni on suositellut Lofootteja ainutkertaisena kokemuksena, mitä se voisikin olla – ilman valtavaa määrää matkailijoita.

Miekkavalaiden upea näytös

Lofoottien suurin yllätys tuli aivan puskista – tai oikeastaan sukelsi meren syvyyksistä.

Yhdeksi yöksi pysähdyimme yksinkertaiselle, mutta mukavalle matkailuautoalueelle Olenisløyan saarelle.

Seaside caravan parkingissa oli tarjolla sähköä, vettä ja likavesien tyhjennysmahdollisuus, muttei suihkua tai vessaa. Parasta oli ihana terassi jokaisen auton vieressä.

Yö sähkön kera maksoi 300 kruunua eli noin 26 euroa.  

Siellä myös kohtasimme jotain ainutkertaista. Yhtäkkiä rantaan alkoi kertyä väkeä kameroiden kanssa säntäillen: Merellä lipui kokonainen lauma miekkavalaita – isoja ja pieniä – aivan rannan tuntumassa.

Ne väläyttelivät kiiltävää selkäeväänsä ja uivat eteenpäin kaikessa rauhassa, sulavasti ja itsevarmasti.

Katso video miekkavalaiden uintireissusta, joka oli meille unohtumaton kokemus

Joku utelias meloi miekkavalaiden perässä kajakilla.

Itse en olisi uskaltanut mennä niin lähelle, sillä miekkavalaat eli tappajavalaat ovat merinisäkkäistä taitavimpia metsästäjiä ja luonnon omia huippupetoja, jotka syövät jopa valkohaita. Onneksi Amanda sai tilanteesta upean videon. Se hetki oli kuin unesta.

Kuvaamista yläilmoissa: drone haltuun

Yövyimme myös Skårungen Basecampin leirintäalueella, joka oli selkeästi kalliimpi kuin moni muu (599 kruunua) mutta hyvin varusteltu.

Tässä videossa olemme lähdössä Skårungen Basecampin leirintäalueelta – näe upea näkymä Lofoottien luontoon

Asiakaspalveluissa oli hieman toivomisen varaa ja hintakin oli yllättävän paljon enemmän kuin netissä mainittiin (ylipäänsä huomaisimme, että netissä olevat tiedot majapaikoista pitävät vain harvoin paikkansa), mutta saimme käytyä suihkussa, pestyä pyykit ja hoidettua auton huoltotoimet. Koirien kanssa tuolla laajalla alueella oli mukava ulkoilla.

Amanda harjoitteli Skårungen Basecampissa dronekuvausta. Korkeuksista otetut kuvat paljastivat Lofoottien maisemien sadunomaisuuden: kaikki näytti pienoismallilta – turkoosit lahdet, punaiset kalastajamökit ja jylhät vuoriseinämät. Upeutta, kerta kaikkiaan.

Maisemareitillä ruuhkaa

Kolmantena päivänä päätimme vielä ajaa Lofoottien äärimmäiseen kärkeen, pieneen kylään nimeltä Å. Tien päätepiste oli myös koko reissun ruuhkaisin. Kapealla tiellä kohtasimme jatkuvana virtana matkailuautoja, rekkoja ja pyöräilijöitä.

Kun lopulta pääsimme perille, parkkipaikka kalastajakylämuseon edessä oli ääriään myöten täynnä, ja turistit valuivat jonossa kohti maisemareittejä.

Siinä kohtaa oma matkamielenlaatu alkoi vähän säröillä – tämä ei ollut se Norja, jota olin tullut hakemaan.

Kaipasin hiljaisuutta, avaruutta ja tilaa hengittää.

Niinpä päätimme kääntyä takaisin ja jättää ruuhkaisimmat paikat taakse. Lofoottien suosio on ansaittua, sitä en kiistä, mutta onneksi Norjan pohjoisessa riittää myös vähemmän tunnettuja seutuja, joissa luonnonrauhan voi vielä löytää. Me jatkoimme matkaa etsimään niitä.