Lähestyin Pohjois-Norjaa parin mutkan kautta: Joensuu, Koli, Vuokatti, Rovaniemi, Saariselän Kaunispää – siinäpä yöpaikat Espoon jälkeen.
Seuraavan yön vietinkin jo Varanginvuonon rannalla.
Ajoin melkein suoraa soittoa Saariselältä Inariin, Ivaloon, Kevoon ja Utsjoelle. Pysähdyin vain hetkiksi. Ikään kuin olisin haistanut Norjan suolaiset vuonot ja tuntenut raikkaan merituulen.
En ole koskaan ennen käynyt edes Lapissa kesällä ja se, mitä näin, näytti upealta. Pakko palata tännekin joskus.
Ylitin rajan Utsjoelta. Tullimies istui katsomassa Englanti – Tanska -EM-jalkapallo-ottelua. Esitin koiran passin, koska sellainen pitää olla ja siinä leima voimassa olevasta rabiesrokotuksesta.
”Kaikki oli kunnossa – tervemenoa Norjaan.” Englannilla oli kuulemma ote pelistä.
Ensimmäistä kertaa puskaparkissa yksin: mistä löytäisin sopivan yöpymispaikan
Ajelin aikani, olin väsynyt, enkä tiennyt, minne suunnata. Oli jopa hieman neuvoton olo, koska en ollut koskaan aiemmin yöpynyt yksin puskaparkissa (eli leirintäalueen sijaan jossain luonnon tai tien reunalla ihan vaan villisti).
Ylitin jo kerran Tenovuonon Tana-siltaa (Tana bru) pitkin, mutta palasin takaisin Tananaan etsimään yöpaikkaa. En löytänyt sopivaa. Niin päätin jatkaa itään, kohti Varanginvuonoa.
Haistoin meren avatessani ikkunan hetkeksi.
Ja se tunne, kun vihdoin keksin yöpymispaikan Varanginvuonon pohjoispuolen rannalta Varangerbotn-nimisen kylän jälkeen, jännittyneenä pysäköin matkailuautoni levikkeelle toisen auton viereen, otin koiran autosta ja tallustimme vuonon rantaa haistelemaan ja maistelemaan suolaista vettä – se tunne oli valtava.
Valtava helpotus, että tein sen: ajoin Norjaan ja olen nyt täällä.
Näin varmistin, että yöpymispaikka oli turvallinen & sallittu
- Tarkistin, että kieltokylttejä ei näkynyt (Norjassa niitä ei yleensä näkynyt).
- Norjassa on sallittua yöpyä levikkeillä ja levähdyspaikoilla yksi tai korkeintaan kaksi yötä.
- Varmistin, että paikka on tukeva ja tasainen autolle.
- Pysäköin yksin ollessani niin, että pääsen joutuisasti lähtemään, jos jostain syystä se olisi tarpeen.
- Tutkailin matkailuautonaapurit, jos sellaisia oli. Moikkasin tai ainakin hymyilin heidän suuntaansa, jos sain näköyhteyden.
- Kiertelin koiran kanssa aluetta varmistuakseni, että liian lähellä ei ole taloja (150 metriä pitää olla etäisyyttä asumuksiin) tai jotain rauhallista yötä haittaavaa.
Tästä vasta alkaisi matkani kohti Pohjoisinta Norjaa, huumaavan kauniita maisemia ja unohtumatonta luontoa. Tästä se kaikki alkaisi!
Tästä olin haaveillut vuoden. Nyt olin toteuttanut unelman ja todistanut, että minusta on tähän. En ollut ostanut matkailuautoani turhaan. Seuraavat viikot näyttäisivät, tulisiko minusta oikea seikkailija, matkailija – vai turhan vikisijä.
Voittaisiko into vai uupumus? Kiirehtisinkö kotiin vai jäisinkö Norjaan pitkäksi aikaa? Lumoutuisinko vai pettyisinkö? Pelkäisinkö ja jos, niin mitä – ajamista vuoristoisilla teillä, auton tarjoamia teknisiä haasteita, muita ihmisiä, luontoa vai omia ajatuksiani?
Lomakoti renkailla 
Jätä kommentti