Kannatti unelmoida ja haaveilla! Kannatti lähteä! Ensimmäinen unelmani oli nähdä tunturit. Heti sen jälkeen seuraava unelmani oli nähdä Jäämeri ja kulkea koirani kanssa sen rantaviivaa pitkin. Jos olisi lämmintä, uskaltaisin itsekin kastella varpaat.

Ostin matkailuauton kolmisen vuotta sitten, kun se oli minulle mahdollista.

Niin kuin olin aina naureskellut karavaanareille – en kyllä enää muista miksi – olisin nyt yksi heistä.

Matkailuauto toi heti alusta asti arkeen ja juhlaan paljon säätöä, yllättäviä kuluja ja muutaman pienen retkenkin.

Se myös toi elämääni iloa ja odotusta mutta ennen kaikkea se toi elämääni pelkoa. Ei pelkoa matkailuautoilusta vaan siitä, että en sittenkään lähtisi kauemmas.

Pelkoa siitä, että ostin matkailuauton ihan turhaan enkä uskalla lähteä sillä mihinkään kunnon reissuun.

Yöpymistä siskon upealla järvenrantamökkitontilla tai äidin kesätalon pihassa ei lasketa, vaikka se on ollut mukavaa. Ystävien mökilläkin olen käynyt.

Siitä olen erityisen ilahtunut ja ylpeäkin, että viime kesänä kiersimme ystävän kanssa Saariston rengasreitin, johon kuului peräti 11 lossimatkaa, ja ihanaa oli.

Mutta nyt halusin kokeilla pidempää matkaa koirani kanssa ja matkustaa heti kesän tullen pohjoiseen.

Olin katsellut matkailuohjelmia Youtubesta ja ihmisten matkailuautoreissuista Lappiin. Uskon, että pohjoisessa saattaisi olla minulle jotain hyvää ja kaunista.

Niin moni on haltioitunut Pohjois-Norjasta.

Uskoin että siellä jossain 1 300 kilometrin päässä odottaa rauha, luonto, kauneus ja sellainen maailma, jota en ole vielä koskaan nähnyt.

Että voisin istua koirani kanssa matkailuauton edustalla ja katsoa tuntureita, ehkä jopa kävellä sellaisen laelle.

Ja jos kaikki menisi hyvin, ajaisin Norjan puolelle – Jäämeren rantaan!

Lapissa olen käynyt laskettelemassa ja lautailemassa parikymppisenä, mutta nyt tilanne olisi aivan erilainen: olisi kesä, olisin yksin koiran kanssa ja ajaisin suurta autoa eli mökkiäni, jos voisin yöpyä milloin missäkin.